Tähdenlentoparvet

Suomessa näkyviä tähdenlentoparvia

Suomessa näkyy viisi varsin tuotteliasta (ZHR yli 60) meteoriparvea. Nämä ovat kvadrantidit eli bootidit, perseidit, leonidit ja geminidit. Elleivät Suomen valoisat kesäyöt häiritsisi, olisivat myös eta-akvaridit melko runsas meteoriparvi havaittavaksi. Kohtuullisia parvia (ZHR 15 - 60) puolestaan ovat lyridit, delta-akvaridit S ja orionidit. Lisäksi muuten hiljaisilla draconideilla esiintyy leonidien tapaan ajoittain meteorimyrskyjä, jolloin taivaalta saattaa tulla tuhansia tähdenlentoja tunnissa.

Kvadrantidit ovat vuoden ensimmäinen tähdenlentoparvi. Ne näyttävät tulevan Karhunvartijan tähdistöstä, mutta ne ovat saaneet nimensä eräästä nykyisin käytöstä poistuneesta tähdistöstä, jonka latinankielinen nimi oli Quadrans Muralis. Kvadrantidit ovat runsas himmeiden meteorien parvi ja niillä on keskinkertainen nopeus. Radiantti ei koskaan nouse kovin korkealle ajatellen suurinta osaa pohjoisen pallonpuoliskon havaitsijoita ja eteläisen pallonpuoliskon havaitsijat eivät todennäköisesti havaitse parven osalta minkäänlaista aktiviteettia.

Kvadrantidit ovat aktiivisia suunnilleen 1. - 5. tammikuuta ja maksimi on yleensä 3. tammikuuta. Kvadrantidien parasta havaintoaikaa on kello 23:n jälkeen aina aamun sarastukseen asti radiantin noustessa yön mittaan korkeammalle.

Kvadrantidien historiaa

Ensimmäinen havainto Kvadrantideista tehtiin tammikuun 2. päivän aamuna vuonna 1825, kun Antonio Brucalassi (Italia) pani merkille, että "taivaan yli kulki lukuisia kirkkaita kappaleita, jotka tunnettiin nimellä putoavat tähdet". Muita havaintoja parvesta tekivät Louis Francois Wartmann (Sveitsi) 2. tammikuuta 1835 ja tammikuun 2. vuonna 1838 M. Reynier (Sveitsi).

Ensimmäisen kerran tammikuun alun aktiivisuus mainittiin vuosittaiseksi vuonna 1839, kun Adolphe Quetelet (Brysselin observatorio) ja Edward C. Herrick (Connecticut) toisistaan riippumatta tekivät asiasta ehdotuksen. Tähdenlentoparvi tuli tunnetuksi Kvadrantideina siksi, että ne näyttivät tulevan myöhemmin käytöstä poistuneesta tähdistöstä nimeltään Quadrans Muralis, joka joissain 19-vuosisadan tähtikartoissa sijaitsi lähellä paikkaa, jossa Herkules, Karhunvartija ja Lohikäärme kohtaavat.

Tähdenlentoparven löydön ajoilta ei juuri ole yksityiskohtaisia tietoja saatavissa, vaikkakin 1840- ja 1850-luvuilla julkaistujen havaintojen mukaan parven aktiivisuus oli heikko. Ensimmäinen käyttökelpoinen havainto Kvadrantideista tehtiin 1863, kun Amerikkalainen Stillman Masterman määritti parven tarkan radiantin. Seuraavana vuonna englantilainen professori Alexander Stewart Herschel havaitsi parven poikkeuksellisen suuren meteorimäärän, 60 meteoria tunnissa, vaikka radiantin korkeus oli keskimäärin vain 19 astetta. J. P. M. Prenticen mukaan ZHR oli 131. Vaikka Herchelin ilmoittamasta suuresta meteorimäärästä ei tullutkaan vuotuista ilmiötä, se kuitenkin auttoi ylläpitämään kiinnostusta Kvadrantideita kohtaan.

Vuodesta 1864 lähtien tehdyt säännölliset havainnot meteoriparvesta ovat paljastaneet, että varhaisimmillaan aktiivisuus on alkanut joulukuun 28. päivänä ja myöhäisimmillään loppunut tammikuun 7. päivänä. Parvella on erittäin terävä maksimi, joka on yleensä tammikuun 3. tai 4. päivänä.

Keith B. Hindley (Englanti) käytti tutkimuksissaan British Astronomical Associationin (BAA) havaintoja vuosilta 1965-1971 ja havaitsi, että meteorien määrät olivat korkeampia kuin puolet maksimimäärästä ainoastaan 16 tunnin ajan. Tutkimalla edelleen BAA:n, British Meteor Societyn (BMS) and American Meteor Societyn (AMS) havaintoja on selvinnyt, että tähdenlentojen määrä putoaa alle 10 meteoria tunnissa päivää ennen ja jälkeen parven maksimihetken.

Prentice tutki 122 havaintoa jotka oli tehty tästä parvesta vuosien 1864 ja 1953 välillä, ja päätteli, että normaali ZHR-luku kvadrantideille oli 45. Hän osoitti myös, että joskus kvadrantideilla esiintyy epätavallisen runsaita (1909 ZHR=202) tai erittäin vähäisiä (1901 ZHR=17) meteorisateita. Prenticen tutkimuksista myös selvisi Maan heliosentrinen pituusaste maksimin aikaan, joka määriteltiin 282.9 asteeksi.

Kiintoisaa kyllä, kvadrantidien ZHR-luku on vaihdellut melkoisesti myöhemminkin. Ajanjaksolla 1965 - 1971 British Astronomical Associationin havaitsijat huomasivat meteorien maksimimääräksi alhaisimmillaan 65 ja suurimmillaan 190 meteoria tunnissa. Vuonna 1975 Nippon Meteor Societyn jäsenet saivat maksimimääräksi 101.2 meteoria tunnissa.

Kvadrantideista tehdyt visuaalihavainnot eivät ole olleet mitenkään yhdenmukaisia. Pohjoisten leveysasteiden kylmä pakkassää on hyvin usein ollut pääasiallisin syy tähän. Toinen tekijä on erittäin terävä maksimi joka usein aiheuttaa sen, että meteorit menevät ahkerimmaltakin tarkkailijalta ohi koska he ovat väärällä pituusasteella. Kolmas tekijä on tähdenlentoparven meteorien yleinen himmeys, mikä taas vaatisi poikkeuksellisen hyviä havainto-olosuhteita.

Vuonna 1979 Iwan P. Williams, Carl D. Murray ja David W. Hughes tekivät tutkimuksia kvadrantidien esiintymisestä ja eräs niiden tuloksista oli, että meteoriparven radan inklinaatio säilyy lähellä 72 astetta ja perihelietäisyys tulee ylittämään 1AU:n etäisyyden. Näin ollen tutkijat ennustavat, että kvadrantidien ja Maan radat eivät enää kohtaisi vuoden 2400 jälkeen.

Perseidit on luultavasti kuuluisin kaikista meteoriparvista. Se antaa lähes aina näyttävän meteorisateen ja johtuen kesäisestä esiintymisajankohdastaan, sitä seuraavat myös muut kuin tähtitiedettä harrastavat.

Parvi on aktiivinen heinäkuun 17. päivästä elokuun 24. päivään ja maksimi on elokuun 12. päivän paikkeilla. Maksimin aikaan saattaa näkyä jopa 100 tähdenlentoa tunnissa.

Perseidien historiaa

Varhaisimmat merkinnät Perseideistä löytyvät kiinalaisista aikakirjoista, joissa kerrotaan että vuonna 36 jKr. "yli 100 meteoria lensi aamulla". Lukuisia viittauksia Perseideihin löytyy kiinalaisista, japanilaisista ja korealaisista arkistoista 8, 9, 10 ja 11 vuosisadalta, mutta ainoastaan satunnaisia merkintöjä löytyy 12 ja 19 vuosisatojen väliseltä ajalta. Silti elokuu oli ollut jo pitkään tunnettu meteoririkkaana kuukautena.

Perseidejä on kutsuttu myös "St. Lawrencen kyyneleiksi" koska meteoreita näytti tulevan runsaasti mainitun pyhimyksen juhlapäivänä elokuun 10. päivän tienoilla, mutta parven löytymisestä annetaan usein kunnia Quételet'ille (Bryssel), joka vuonna 1835 kertoi, että elokuussa näkyi meteoriparvi, joka näytti tulevan Perseuksen tähdistöstä.

Ensimmäinen havaitsija, joka laski tähdenlentojen määrän tunnissa, oli Eduard Heis (Münster), joka vuonna 1839 sai meteorien maksimimääräksi 160 meteoria tunnissa. Heis ja muut havaitsijat ympäri maailmaa jatkoivat tarkkailua lähes vuosittain tuon jälkeen ja maksimimäärät olivat tyypillisesti 37 - 88 meteoria tunnissa 1858. Kiintoisaa kyllä, neljän eri havaitsijan mukaan meteorien maksimimäärä nousi 78 ja 102 meteorin välille 1861, ja 1863 kolme havaitsijaa ilmoittivat määriksi 109 - 215 meteoria tunnissa. Vaikka meteorien määrä oli 1864 vielä jokseenkin korkea, 19-vuosisadan loppu sujui "normaaleissa" meteorimäärissä.

Giovanni Virginio Schiaparelli (1835-1910) suoritti Perseidien radasta laskelmia 1864 - 1866, jolloin paljastui, että radalla on vahva yhtäläisyys jaksoittaisen pyrstötähden Swift-Tuttle (1862 III) kanssa. Perseidit oli ensimmäinen meteoriparvi, joka yhdistettiin komeettaan ja oli helppo olettaa, että Perseidien korkea aktiivisuus vuosina 1861 - 1863 oli suoraa seurausta Swift-Tuttlen esiintymisestä Aurinkokunnan sisäosissa.

Kun 20-vuosisata alkoi, Perseidien vuotuinen maksimimäärä vaikutti olevan laskussa. Vaikka määrät olivat Denningin määrittämän 50 meteorin keskimääräisen ZHR-luvun alapuolella viitenä vuotena 1901 - 1910 välisenä aikana, havaittu määrä oli 1911 ainoastaan 4 ja 1912 se oli 12. Denning ajatteli, että onko parvi taantumassa, mutta seuraavina vuosina meteorien määrä näytti palautuvan "normaaliksi". Odottamatta tähdenlentoparvi suorastaan räjähti vuonna 1920, kun meteoreja arvioitiin näkyneen maksimissaan 200 tunnissa. Tapahtuma oli odottamaton etenkin kun se tapahtui samaan aikaan kun emo-komeetta oli lähestymässä ratansa kaukaisinta pistettä.

Vuonna 1973 Brian G. Marsden ennusti komeetta Swift-Tuttlen saavuttavan perihelin syyskuun 16. päivänä 1981 (+/-1.0 vuosi). Ennuste sai välittömästi aikaan jännittyneen odotuksen meteorihavaitsijoiden keskuudessa, sillä se tietäisi, että Perseidien aktiivisuus saattaisi nousta. Odotukselle näytti olevan perusteita kun vuosina 1966 - 1975 vallinnut keskimääräinen 65 meteoria tunnissa nousi 1976 - 1983 yli 90 meteoriin tunnissa - ollen viimeksi mainittuna vuotena 187 meteoria tunnissa.

Vuoden 1983 huipun jälkeen Perseidien määrä jälleen laski. Vaikka vuoden 1984 maksimi sattui päivää täysikuun jälkeen, Dutch Meteor Society raportoi silti nähdyn parhaimmillaan 60 meteoria tunnissa. Vuonna 1985 ja 1986 perseidien määrä oli 40 - 60 meteoria tunnissa.

Kun 1990-luku alkoi, Marsden julkaisi uuden ennusteen. Jos P/Swift-Tuttle oli todellisuudessa sama komeetta, jonka Kegler oli nähnyt 1737, pyrstötähti saattaisi silloin ohittaa perihelin joulukuussa 1992. Komeetta palasi kesän 1992 loppupuolella ja sitä havaittiin ahkerasti. Meteorihavaitsijat odottivat silti vuoden 1993 Perseidejä malttamattomina, sillä ennusteiden mukaan Perseidien maksimi näkyisi Euroopassa. Havaitsijoita virtasi ympäri maailmaa Keski-Eurooppaan ja meteoreiden määräksi saatiin 200 - 500 meteoria tunnissa.

Draconidit eli giacobinidit on meteoriparvi, jolla esiintyy Leonidien tapaan ajoittain toistuvia meteorimyrskyjä, jolloin taivaalta saattaa tulla tuhansia tähdenlentoja tunnissa. Viimeksi parvi oli normaalia aktiivisempi vuonna 1998.

Draconideja näkyy 06.-10.10. välisenä aikana maksimin ollessa aamulla 09.10. Draconidit aiheuttavat usein kirkkaita tulipalloja. Meteorit näyttävät tulevan Lohikäärmeen pään suunnalta. Normaalisti näkyy vain muutama meteori tunnissa.

Leonidit ovat aktiivisia 14.-21.11. ja ne näyttävät tulevan Leijonan sirpin alueelta. Leonidien maksimi on yleensä marraskuun 17. päivän tienoilla. Leonidien radiantti on korkealla etelässä vasta klo 7, joten myöhäinen aamuyö on parasta havaintoaikaa.

Seuraava meteorimyrsky vasta 2098?

Mikäli suinkin on mahdollista, kannattaa tätä tapahtumaa seurata sillä seuraavan kerran normaalitasoa runsaampia Leonidien esiintymistä joudutaan odottamaan vuoden 2033 tienoille. Vuonna 2033 ja 2066 maksimit jäävät kuitenkin huomattavasti vaisummiksi kuin tähän asti on totuttu.

Ja tänä vuonna nähtävän meteorimyrskyn kaltaistakin tapahtumaa joudutaan odottamaan lähes sata vuotta eli vuoteen 2099 saakka! Tämä raju muutos johtuu Jupiterin aiheuttamista häiriöistä komeetta 55P/Tempel-Tuttlen rataan, jolloin komeetta ohittaa Maan radan tulevilla kierroksilla kauempaa kuin yleensä ja näin myös komeetan jälkeensä jättämä pölyvana kulkee Maan ohi.

Leonidien meteoriparven historiaa

Eräs ensimmäisistä Leonidien meteorimyrskyn tieteellisistä tutkijoista oli Alexander von Humboldt, Preussilainen aristokraatti, löytöretkeilijä ja matemaatikko. Hän näki 1799 myrskyn Etelä-Amerikassa Orinocoon suuntautuneen retkensä aikana. Pieni kertomus meteorien "valumisesta" taivaalta oli hänen moniosaisessa raportissa tutkimusmatkoistaan.

Vuonna 1833 marraskuun 12.-13. päivän välisenä yönä Pohjois-Amerikassa nähty Leonidimyrsky oli alkusysäys nykyaikaiselle meteoritutkimukselle. Tämän tapahtuman ansiosta Leonidien myrskyjä jäljitettiin aina vuoteen 902 jKr. asti ja niissä huomattiin 33 vuoden jakso. Havaittiin, että Leonideita esiintyy tavanomaista enemmän joitain vuosia ennen tai jälkeen 33 vuoden jakson, mutta muulloin niitä näkyy parhaimmillaan ainoastaan muutamia kymmeniä meteoreja tunnissa.

Yleinen reaktio vuoden 1833 näytelmään vaihteli hysteerisistä Tuomiopäivän julistuksista tarkasti suunniteltuihin tieteelisiin tutkimuksiin joiden tuloksista pääteltiin, että taivaalla näkyi tuhansia meteoreja minuutissa ja ne olivat lähtöisin Leijonan tähdistöstä. Amerikan intiaaneihin näky teki suuren vaikutuksen, he alkoivat kutsua tuota yötä nimellä "yö, jona tähdet putosivat"

Vuoden 1866 Leonidimyrsky toi mukanaan myös vuosina 1867 ja 1869 voimakkaan aktiviteetin. Tällä kertaa meteoritiede otti suuria edistysaskelia. Komeettojen metsästäjät löysivät kaksi kirkasta pyrstötähteä, joista toinen sai nimekseen Swift-Tutle ja toinen Tempel-Tuttle löytäjiensä mukaan. Molemmissa tapauksissa komeettojen kiertorata Auringon ympäri oli periaatteessa identtinen tunnettujen meteoriparvien suhteen, elokuun Perseidit komeetta Swift-Tuttlen kanssa ja Leonidit komeetta Tempel-Tuttlen kanssa. Oli selvää, että meteoriparvet olivat suoraan yhteydessä komeettoihin.

Termi "myrsky" sopi parhaiten vuoden 1966 Leonideihin, jolloin tähdenlentojen huippu oli yli 100 000 meteoria tunnissa, kuten havaitsijat Pohjois-Amerikan länsiosissa arvioivat. Vartin verran maksimin molemmin puolin, määrä oli hieman yli puolet tästä arvosta. Silminnäkijöiden kuvaukset vuoden 1966 myrskystä, josta oli olemassa vain epämääräisiä ennusteita, ilmaisivat tyypillisesti pelonsekaista kunnioitusta ja suurta jännitystä ilmiötä kohtaan. Ei ole siis mikään ihme, että monet kulttuurit ympäri maailmaa ovat kautta aikain dokumentoineet meteorimyrskyjen esiintymistä.

Vuoden 1988 marraskuun 17. ja 18. päivän väliselle yölle ennustettiin Leonideilta runsasta meteorimyrskyä, mutta sitä ei tapahtunutkaan. Jonkinlainen kohonnut aktiivisuus koetteiin marraskuun 16. ja 17. päivien välisenä yönä Kanarian saarilla ja läntisessä Pohjois-Afrikassa, kun Leonidien ZHR-luku (meteoria/tunti) kohosi parhaimmillaan 500:n. Meteorit olivat peräisin Tempel-Tuttlen vuoden 1333 vierailulla Aurinkokunnan sisäosiin jättämästä pölyvanasta!

Vuonna 2001 Leonideilla oli voimakkaat maksimit, jotka näkyivät parhaiten Amerikassa, Kauko-Idässä ja Australiassa. Myös suomessa Leonidien aktiivisuus oli tavanomaista korkeampi, joskaan em. maiden tasoiseen näytelmään ei täällä yllettykään.

Vuonna 2002 Leonideilla oli kaksi maksimia, joista toisen piti näkyä Euroopassa ja toisen Amerikassa. Suomessa valitettavasti vallitsi tuolloin lumipyry, joten satunnaisia pilvisyyden rakoiluja lukuun ottamatta havaintoja ei juuri kertynyt. Muutamat harvat havainnot kertovat noin 10 - 30 meteorista lyhyen ajan sisällä.

IMO:n raporttien mukaan ensimmäisen (eli Euroopassa näkyneen) maksimin ZHR olisi ollut parhaimmillaan noin 2353 meteoria tunnissa kello 04:08UT (06:08 suomenaikaa) ja amerikan maksimin huippu puolestaan kello 10:50UT (12:50 suomenaikaa) jolloin ZHR on ollut 2656 meteoria tunnissa.

Geminidit kuuluvat vuoden parhaimpiin meteoriparviin perseidien ja kvadrantidien ohella. Geminidien parven meteoreja on näkyvissä 7.-17.12 ja parven aktiivisuus on suurimmillaan yleensä 14.12. Hyvissä olosuhteissa saattaa tuolloin nähdä jopa 70 geminidiä tunnissa. Maksimi on melko "leveä" eli meteoreja näkyy runsaasti useina öinä. Geminidien radiantti on lähellä Kaksosten Castoria.

Geminidien historiaa

Geminidien meteoriparvi havaittiin ensimmäisen kerran vuonna 1862, kun Robert P. Greg (Manchester, Englanti) löysi sen radiantin joulukuun 10 - 12 päivien aikana. B. V. Marsh ja professori Alex S. Herschel huomasivat myöskin erään todennäköisen radiantin joulukuun 12 - 13 aikana vuonna 1863 kuin myös kolme tulipalloa läheltä samaa radianttia 1863 ja 1864. 1870-luvun aikana havainnot Geminideistä lisääntyivät merkittävästi kun tähtitieteilijät tajusivat uuden vuosittain näyttäytyvän tähdenlentoparven löytyneen.

Ensimmäinen arvio Geminidien voimakkuudesta saatiin vuonna 1877, kun niiden määräksi arvioitiin noin 14 meteoria tunnissa. Saman luvun saivat Englantilaiset havaitsijat myös vuonna 1892, mutta tuolloin havaittiin kirkkaiden meteorien määrän olevan kaksinkertainen vuoden 1877 havaintoihin verrattuna. Lisäksi 1892 havainnot myöskin paljastivat parvella olevan kolme radianttia Kaksosissa, joista aktiivisin paikannettiin lähelle Polluxia (Beta Geminorum).

Vuonna 1896 englantilaiset havaitsijat saivat meteorien määräksi 23 tunnissa ja huomasivat, että suurin osa meteoreista tuli Castorin (Alpha Geminorum) läheltä. He myös havaitsivat "kirkkaita vaaleanvihreitä meteoreja tulevan radiantista...". 1900-luvun alkaessa Geminidien määräksi raportoitiin 15 - 30 meteoria tunnissa keskimääräisen arvon ollessa 20.

Meteorien tuntimäärä maksimissa vaihteli 1930-luvulla 40 - 70 meteorin välillä ja vaikka määrä jatkoi kasvamistaan seuraavien 50 vuoden aikana, lisäys ei ole yhtä suuri kuin se oli 1890- ja 1930-lukujen välillä. 1940- ja 1950-luvuilla meteoreja esiintyi maksimin aikaan keskimäärin 60 tunnissa, 1960-luvulla se oli lähes 65 ja 1970-luvulla 80 meteoria tunnissa. Vuosien 1980 ja 1985 välillä geminidien tuntimäärä maksimissa vaihteli 60 - 110 meteorin välillä.

Vuonna 1885 William F. Denning todisti visuaalihavaintoihin perustuen, että geminidien radiantti liikkui itäänpäin joka päivä, ja 1923 hän julkisti radiantin ratatiedot. Hänen analyysinsa mukaan radiantin päivittäinen liike oli 1.25° rektaskensiossa ja -0.10° deklinaatiossa. Kesäkuussa 1926 Alphonso King vahvisti Denningin havainnot julkistaessaan tiedot, joiden mukaan radiantin liike rektaskensiossa oli 1.23° ja deklinaatiossa -0.10°.

Huolimatta siitä, että kaksi toisistaan riippumatonta tutkijaa olivat päätyneet samanlaiseen johtopäätökseen radiantin liikkeestä, vuonna 1931 Vladimir A. Maltzev kritisoi Kingin päätelmiä - ne perustuivat riittämättömiin perustietoihin. Maltzevin mukaan radiantti liikkui ainoastaan 1.05° rektaskensiossa ja -0.06°deklinaatiossa. Maltzevin laskema korjaus radiantin liikkeestä on sittemmin vahvistettu Allan F. Cookin ja Robert A. Mackenzien toimesta. Cook julkisti vuonna 1973 tiedon, jonka mukaan radiantin liike rekstaskensiossa oli 1.02° ja deklinaatiossa -0.07° , mikä perustui valokuvattujen meteorien tutkimiseen, kun taas Mackenzie vertasi niitä British Meteor Societyn visuaalihavaintoihin ja sai liikkeeksi 0.97° rektaskensiossa ja -0.08° deklinaatiossa.

Pääasiallisin tutkimustyö tämän meteoriparven moninaisten ominaisuuksien ymmärtämiseksi tehtiin vuonna 1947. Fred L. Whipple toimi Harvardin meteori-projektissa, jossa valokuvauksellisin menetelmin pyrittiin saamaan parempaa tietoa meteoreista ja niiden lähteestä, jolloin voitaisiin laskea niiden rataelementit. Analysoidessaan Geminidejä, hän havaitsi niiden kiertoradan olevan ainoastaan 1.65 vuotta, joka oli hyvin epäkeskinen ja jolla oli pieni inklinaatio.

Miroslav Plavec (Prague) puolestaan alkoi tutkia rataan vaikuttavia häiriöitä. Plavec huomasi, että ainoastaan kaksi planeettaa vaikuttivat Geminidien rataan - Maa ja Jupiter, vaikka ensinmainitun vaikutukset olivat lähinnä mitättömiä verrattuna jättiläisplaneetan vaikutuksiin. "Havaitsijan näkökulmasta ajatellen", hän kirjoitti, "kaikkein tärkein ilmiö on solmukohdan nopea siirtyminen taaksepäin". Tämän siirtymisen laskettiin aiheuttavan sen, että joka 60. vuosi tähdenlentoparven maksimi siirtyy päivää aikaisemmaksi.

Havaittiin myöskin, että vuonna 1700 ratojen kohtauspiste oli 0.1337 AU Maan radan sisäpuolella. Vuonna 1900 kohtauspiste oli 0.0178 AU Maan radan sisäpuolella ja 2100 piste saattaa olla 0.1066 AU Maan radan ulkopuolella. Näin Plavec ei ainoastaan osoittanut, miksi Geminidien aktiivisuus tasaisesti lisääntyi, vaan hän myös osoitti, että aktiivisuus voi myös joskus vähentyä ja joskus tulevaisuudessa Maa ei enää kohtaisi pölyvanan rataa.